Minulla oli normaali työpäivä. Elämä rullaa omalla painollaan eteenpäin. Kaikki oli mallillaan, ja koska kaikki oli mallillaan, myös hyvin monet asiat olivat itsestäänselvyyksiä, mm. terveys.
En tiennyt, että valtava meren aalto ja luonnonvoima lähestyy, se tulee kaatamaan minut. Tämä meren aalto oli puolisoni puhelinsoitto ja sen sisältämä tieto syöpädiagnoosista. Ei voi mitenkään olla totta. Siitä seurasi itku. Ajatukset alkoivat laukata: syöpä, kuolema, luopumisen pelko, jään yksin… miten tästä eteenpäin? Romahdanko täysin? Mistä saan apua? Vastauksia ei siihen hetkeen ollut. Oli vain yksi kysymys: miksi?
Valtava aalto pyyhkäisi ylitseni ja meni menojaan. Meinasin hukkua. Nousin seisomaan ja huomasin, että selvisin. Tunsin samalla myös oman pienuuteni, silloin kun luonnonvoimat puhuttelee. Sillä hetkellä, kun seisoin selkä suorana, päätin, että me selvitään tästä yhdessä. En tiedä, mistä tällainen vahva tunne tuli.
Tulin kotiin – itkimme yhdessä kaulakkain. Sanoin, että me selvitään tästä yhdessä, siihen sitoudutaan. Luotin sillä hetkellä täysin sairaanhoidon osaamiseen ja otamme kaiken hoidon vastaan mitä tarjotaan. Olin positiivisella mielellä, enkä halunnut antaa negatiivisille ajatuksille tilaa.
Odotimme hoitojen alkua.
Aika ajoin, yön hiljaisina tunteita ei tullut unta, koska ajatukset lähtivät liikkeelle: ”mitäs, jos kaikki ei menekään suunnitellusti?” Onko puolisoni tauti kuolemaksi? Olin yksin ajatusteni kanssa ja pelko alkaa ottamaan valtaa. Enhän voi näitä negatiivisia ajatuksiani kertoa puolisolleni, koska olen aiemmin todennut, että mehän selvitään tästä. Viimein väsymys voittaa – nukahdan. Aamulla taas levänneenä, ajatuskin on kirkkaampi.
Hoitosuhteen aikana oli hyviä aikoja ja hoidot eteni suunnitellusti. Puolisoni oli hyvissä ja osaavissa käsissä. Perheenjäseniltä ja sukulaisilta saatiin iloisia ja myönteisiä kannustuksia. Olimme yhdessä kiitollisia, asiat menee myönteisesti eteenpäin ja me selvitään tästä. Sain positiivista energiaa, kävin kaupassa, laitoin ruokaa ja yhdessä siivosimme, minkä siinä tilanteessa jaksoimme. Joku muisti välillä kysyä, miten minä jaksan?
Hoitosuhteeseen sattui myös yllättävän paljon huonojakin aikoja, kaikki ei toteutunut, niin kuin oli suunniteltu. Kuoleman kylmä enkeli kävi kolkuttamassa ovea kolme eri kertaa. Katkeaako nyt hauras elämänlanka? Pelkäsin, että onko nyt lähdön aika? Tuleeko minusta nyt leski? Tuntui, että sydän räjähtää, Kyynel tulee silmäkulmaan, joka muuttuu hiljaiseksi itkuksi. Kenelle voisin soittaa ja kertoa, miltä minusta juuri nyt tuntuu ja onko henkilöä, joka on kokenut samaa ja kenelle voisin purkaa tuntojani. Ei ollut ketään. Nyt tunsin, että olen yksin ajatusteni kanssa. Puolisolle kerroin jotain, mutta en kaikkea, koska en halunnut kaataa hänen niskaansa kaikkea pahaa oloani ja hän samalla taisteli elämästä ja henkiinjäämisestä. Elämä olikin välillä tosi rankkaa ja uuvuttavaa, kivikkoista ylämäkeä. Mietin monesti, kuinka kauan jaksan, riittääkö voimavarani. Kävin ulkoilemassa, kalastamassa ja harrastuksissa, jotta sain muutakin ajateltavaa elämän vastoinkäymisissä. Katsoin, että minun tehtävä on kannustaa ja antaa positiivista energiaa sairastuneelle puolisolleni.
Olen saanut lapsuudenkodissani kristillisen kasvatuksen, jossa uskonnolliset elämänarvot ovat tärkeitä. Koska omat voimat eivät riittäneet, pyysin niitä Luojalta lisää. Menin sängyn päälle lepäämään, laitoin kädet ristiin ja sanoin ääneen: Taivaan Isä, auta minua ja puolisoa, päästä meidät pahasta, ole meille armollinen, mutta tapahtukoon kuitenkin sinun tahto. Olinhan itsekin sairaana bakteeritaudin runtelemana. Minäkin haluaisin parantua.
Sitten alkoi ihana ja toivottu auringonnousu. Me selvisimme, Puoliso parani ja minä paranin. Luoja oli kuullut rukoukseni. Nyt pääsimme keskustelemaan puolisoni kanssa meidän tunteista ja ajatuksista, sairautemme aikana. Kyllä helpotti, kun sai tyhjentää omaa sisintään.
Alussa kerroin, kuinka monet asiat olivat itsestäänselvyyksiä. Nyt sellaisia asioita kuin itsestäänselvyys, ei ole olemassakaan. Terveyskään ei ole itsestäänselvyys, terveyttä ei voi ostaa, koska sitä ei ole myytävänä, vaan se on suuri lahja meidän Luojalta. Sitä lahjaa ei osaa arvostaa, ennen kuin se otetaan pois. Vaikka tämä syöpäkokemus oli rankka, se antoi myös todella paljon. Avioliitto, lapset, ystävät, terveys, rakkaus ym. asiat, ovat lähempänä kuin koskaan. Ne ovat nousseet uuteen arvoon. Niitä katsoo nyt kirkkaammassa valossa. Onko minulle todellakin annettu nämä kaikki? Osaanko nyt arvostaa sitä, mitä minulle on annettu?
Lopuksi totean, miten tärkeää on se, että sairastuneen läheinenkin saa tukea, tulee kohdatuksi, kuulluksi ja ymmärretyksi.
Tässä asiassa Syöpäyhdistykset tekevät tänä päivänä todella arvokasta työtä, että läheinenkin saa mahdollisuuden apuun.
-läheinen-
Onko Sinulla tarina, jonka haluaisit jakaa muiden samassa tilanteessa olevien kanssa? Lähetä se meille osoitteeseen: info@colores.fi. Tarina voi olla kirjoitettu potilaan tai läheisen näkökulmasta. Tarinat julkaistaan nimellä tai nimimerkillä, kirjoittajan toiveiden mukaisesti.
